Olet täällä

Analyysi Will Wilkinsonin In Pursuit of Happiness Researchistä

Käyttäjän Mikko Merikivi kuva
Julkaistu: 30.6.2013 0:00
Kun kerran tämä on uusi kategoria blogissani, selitänpä vähän, mistä ”analyyseissäni” on kyse. Olen sitä mieltä, että moderni politiikka on jo niin monimutkaista ja tietoa sen tekemiseen on niin paljon olemassa, että millainen hallintojärjestelmä onkaan, sen täytyy jotenkin hyödyntää käytettävissä olevaa tietoa ja päätöksiä ei voi tehdä ainoastaan mielipiteillä (edelleen pidän kuitenkin hyvin suunniteltua sitovaa kansanäänestysmenettelyä ylivertaisena muihin käytettyihin hallintomuotoihin verrattuna, mutta tästä olen kirjoittanut jo muualla). Blogikirjoitukseni sen sijaan olivat alkaneet mennä populistisempaan suuntaan, koska en ole pitkiin aikoihin tehnyt mitään taustatutkimusta niitä varten. Tämän ongelman korjaamiseksi olen nyt tehnyt tämän uuden kategorian, jota varten luen tutkimuksia, policy analysiksiä ja muita ei-niin-populistisia tekstejä, kommentoin niitä ja vedän jotain johtopäätöksiä lukemani ja aiemman tietoni pohjalta. Tarkoitus on, että annan itselleni motiivin lukea niitä, sillä olen huomannut, että en muuten juuri koskaan vaivaudu. Toivottavasti vaan tämä on riittävän hyvä motiivi, enkä vaan kyllästy heti ensimmäisen kirjoituksen jälkeen, kuten useissa muissa asioissa minulla on valitettava tapa tehdä. Koulutukseni muuten on lukiotaso, jos se sattuu ketään kiinnostamaan. En näe yliopistoon menoa suorastaan mahdottomana, mutta elämäntapani eivät oikein sovellu kuin itseopiskeluun. No pitemmittä puheitta:

 

Tällä kertaa luin policy analysiksen ”In Pursuit of Happiness Research: Is It Reliable? What Does It Imply for Policy?”, Will Wilkinson, The Cato institute, Policy Analysis No. 590, 11 April 2007. Siinä olevia lähteitä olen yrittänyt säilyttää lainauksissani joko suluissa lähdeviitteen numerolla (en kopioinut lähteitä tähän, joudutte katsomaan alkuperäistä tekstiä) tai lainauksen jälkeen.

Tekstistä ensinnäkin selviää, että subjektiivisen onnellisuuden kyselytutkimukset ovat hyvin epätarkkoja, eivätkä kelpaa kunnolla päätösten perusteluun. Tuota selitetään melkein 20 sivua.

Jos kuitenkin sitä edelleen käytetään mittarina, päästään seuraaviin lopputuloksiin:

Tulonjaolla ei näytä olevan vaikutusta onnellisuuteen suuntaan eikä toiseen:

The most conservative inference to draw from the existing happiness literature is that if the redistributive openhandedness of the state has any effect on happiness at all, it is a
surpassingly small one. When slightly different econometric techniques using slightly different datasets generate weak correlations in opposite directions, the correct lesson to draw is that the variable barely matters at all. If Americans are less happy on average than citizens of some other nations—and we are happier than all but a handful—the scope and generosity of the welfare state has little or nothing to do with it.”

Lähteet 70-73.

Poliittisella ja kulttuurisella ilmapiirillä on vaikutusta siihen, miten päätökset koetaan:

This contrast between Europe and the United States raises a crucial point about the interpretation of the effect of macroeconomic variables on happiness—namely, their effect is culturally and ideologically mediated. The authors argue that the different effects of inequality in Europe and the United States are due largely to different prevailing attitudes about income mobility.

Alberto Alesina, Rafael Di Tella, Robert MacCulloch, “Inequality and Happiness: Are Europeans and Americans Different?” Journal of Public Economics 88 (2004): pp. 2009–42.

Wilkinson esittää tutkimuksia, joissa löytyy korrelaatio subjektiivisen onnellisuuden ja ekonomisen vapauden kanssa. Laajimman niistä tuloksista Wilkinson sanoo näin:

Compared to the GDP per capita measure, the index of economic freedom—personal choice, freedom to compete and the security of privately owned property as its core components—turned out to be about four times as important, as measured by elasticities. This indicates that the newly found interest of economics and of policymakers in measures of institutional quality is well placed. Based on the regression results, economic freedom holds some promise in serving as one of the policy tools that could be potentially used to increase the SWB of a nation’s population.(80)

Muita näistä ovat lähteet 78 ja 79.

Syyksi tälle tutkimuksen tekijät väittävät seuraavaa:

The results suggest that people unmistakably care about the degree to which the society where they live provides them opportunities and the freedom to undertake new projects, and make choices based on one’s personal preferences.(81)

Will Wilkinsonin mukaan:

If we take the current international comparisons at face value, one very clear picture emerges: advanced, liberal-democratic market economies are the happiest places on Earth. However, if we descend from such rarefied heights of generality, the picture goes blurry. The data are too coarse to distinguish among packages of specific policies—to tell us, for
example, that we would be happier with mandatory paid maternity leave, or with greater restrictions on the content of advertising to children. As with inequality, we will often find that the effect of policy on happiness is mediated by culturally specific beliefs and attitudes. So, beyond a general recommendation to increase economic freedom and eliminate policies that hinder economic growth (which I will discuss in detail below), there is almost no specific guidance here for a policymaker.

Sitten myös tämä on ihan kiinnostava kommentti, jonka mukaan statuksesta taistelun (tai muun vahingollisemman käyttäytymisen) ”luonnollisuuden” ei tarvitse olla päätöksenteon esteenä. Kulttuuri nimittäin sopeutuu, ja aito ihmisen luonteen kehitys olisi siis mahdollista.

Indeed, a sensible measure of a culture’s quality is the extent to which it can shape potentially destructive natural propensities, such as self-interest, status seeking, tribal sol-
idarity, and mate competition, into benign or even beneficial cultural forms. Although our taste for status may be deep, the fact that our cultural capacity mediates our instincts,
causing the form and value of their expression to vary wildly, prevents facile extrapolation from tendency to policy. This turn toward culture is far from a softheaded evasion of hard biological truths. Cultural flexibility is our biological nature.

Will Wilkinson, “Capitalism and Human Nature,” Cato Policy Report, January/February 2005, http://www.cato.org/research/article…on-050201.html
See Robert Boyd and Peter J. Richerson, Not By Genes Alone: How Culture Transformed Human Evolution (Chicago: University of Chicago Press, 2004) for an excellent overview of this work.
Peter J. Richerson, Robert Boyd, and Joseph Henrich, “Cultural Evolution of Human Cooperation,” in The Genetic and Cultural Evolution of Cooperation, ed. Peter Hammerstein, pp. 357–88.

Tämä on varmaan monille jo tuttua:

A large recent study by OECD economists Romina Boarini, Asa Johansson, and Marco Mira d’Ecole focused on the relationship between GDP per capita and alternative mea-
sures of well-being in the OECD nations. The authors found significant positive correlations of GDP per capita with self-sufficiency, average years of schooling, life expectancy at
birth, healthy life expectancy at birth, mortality risks, and volunteering. Further, GDP per capita was significantly negatively correlated with income inequality, relative poverty, child
poverty, and child mortality.(113)
As economists Vito Tanzi and Hamid R. Davoodi show, GDP per capita is also significantly positively correlated with lower levels of corruption—so GDP may have something to say about the “integrity of our public officials” after all.(114)

Mutta tämä argumentti onkin aika uskottava selitys, miksi GDP on niin hyvä mittari. Se oli minulle uusi ajatus.

The publics in postindustrial societies have developed more sophisticated forms of consumerism, materialism, and hedonism. . . . New forms of consumption no longer function primarily to indicate people’s economic class. Increasingly, they are means of individual self-expression.(128)

Wilkinson vetää johtopäätöksen:

If you want fewer materialists, the way to go is to make more material readily available to people, at which point they’ll stop worrying about it so much and start worrying instead about things like happiness and the meaning of life.

Tuo artikkeli loppuu tällaisiin tunnelmiin:

In his bestselling 2004 book The Paradox of Choice, Schwartz argues that capitalist consumer culture gets us down by offering too many choices. It’s not just that the onslaught
of new brands of toothpaste, breakfast cereal, chocolate bars, and books about happiness taxes our frail deliberative capacities, but when our set of options explodes, each new choice requires not choosing so many other things.(129)

Mitä tästä voidaan päätellä? Valtion pitää keskittyä:
1. parantamaan valinnan mahdollisuuksia (GDP on hyvä mittari, mutta silti epäsuora. Emme lisäksi väistämättä elä rahamaailmassa hamassa tulevaisuudessa. Tähän olisi tarvetta kehitellä suoraan sitä mittaava mittari.)
2. helpottamaan valitsemisen ongelmaa helposti ymmärrettävillä tuotemerkinnöillä ja poistamalla selkeästi vahingolliset tuotteet. Tämäkään ei nyt ole ihan täysin varma asia, sillä kovin pitkälti ei käsitelty valitsemisen ongelmaa, mutta jos sellainen on, joka on aika uskottava ajatuksena, valtion on mahdollista vaikuttaa siihen.
3. parantamaan keskimääräistä ostovoimaa. Mitään selkeää johtopäätöstä muuta kuin yleinen huomautus, että GDP:n nousu auttaa tässäkin, ei pysty vetämään. Tässä kyllä auttaisivat suoraan tulonjaon keinot, mutta ne eivät näytä korreloivan onnellisuuden kanssa (ei positiivisesti tai negatiivisesti). Lisää tutkimusta siis tarvitaan. Erityisesti pitää selvittää, miksi tulonjako ei näytä korreloivan onnellisuuden kanssa, niin pystytään etsimään ehkä jokin toinen tapa järjestää se, jossa samaa ongelmaa ei olisi.
4. parantamaan ekonomista vapautta. Millaisissa asioissa valtio sitten saa puuttua markkinoiden vapauteen ei käy tekstin pohjalta ilmi. Minun tarvinnee perehtyä tarkemmin tutkimuksiin, jotka tästä kertovat.

Sitten pitää miettiä vielä, että miten tämä kaikki voidaan tasapainottaa ilmasto- ja ympäristöohjelmien kanssa.

Minun itseni taas pitänee etsiä laadukkaampia tutkimuksia subjektiivisesta onnellisuudesta, nimittäin olen syyllistynyt itsekin kyselytutkimusten perusteella johtopäätösten tekemiseen ja sen heilauttamiseen villaisella (tai miten se sanonta nyt meneekään), että kulttuurien erot vaikuttaisivat vahvasti tuloksiin laajoissakin tuloksissa. Voi olla, että laajoja aivotutkimuksia ei tällä hetkellä niiden kalleuden vuoksi olisi, joten seuraavaksi paras vaihtoehto Wilkinsonin mukaan olisivat Daniel Kahnemanin kehittämät experience sampling ja day-reconstruction self-report -metodit.

Ai jooh, ja mitään sellaista johtopäätöstä kaikesta tästä ei vielä voi vetää, että valtiota ei tarvittaisi. Tämä ei vielä vastaa siihen, että mitkä kaikki osa-alueet ekonomisesta vapaudesta tuottavat onnellisuutta. Sitten itse näkemäni ongelma tältä kannalta tuossa ekonomisen vapauden tilastoissa on, että edes kaikkein ekonomisesti vapaimmat maat eivät ole täysin vapaita. Voi vaikka olla jotain sellaisia hyvin perustavanlaatuisia taloudellisen sääntelyn menetelmiä, jotka parantavatkin onnellisuutta, eivätkä ne näy ”välttämättömyytensä” vuoksi kuin vasta, kun oltaisiin ihan sataprosenttisessa taloudellisessa vapaudessa. Ja tosiaan tuon onnellisuuden rinnalla pitää käyttää muitakin mittareita, kuten vaikka elinikää, rikollisuutta ja vaikkapa päästöjä.

Lisää uusi kommentti

Filtered HTML

  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Sallitut HTML-tagit: <a> <em> <strong> <cite> <blockquote> <code> <sub> <sup> <s> <u> <ul> <ol> <li> <dl> <dt> <dd>
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Plain text

  • HTML-merkit ovat kiellettyjä.
  • Www-osoitteet ja email-osoitteet muutetaan automaattisesti linkeiksi.
  • Rivit ja kappaleet päätetään automaattisesti.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia